No niitä vammoja

Mulla piti olla tänään se surullisenkuuluisa #legday mutta tänään jalat tuntui ihan suolakurkuilta lauantain treenin jälkeen joten ei puhettakaan. Siinä ylätaljan kanssa vatkautuessa rupesin pyörittelemään ajatusta siitä, kuinka paljon erinäisiä vammoja mullakin oikeastaan on. Osa niistä on tullut tapaturmaisesti, osa urheilun sivutuotteena.

Olkapää. Oon oikeestaan koko ikäni kärsinyt erinäisistä nivelongelmista (ranteet, polvet ja lonkat aiheuttaneet myös itkua ja hammastenkiristelyä) mutta tää on niistä ylivoimaisesti pahin ja kivuliain. Harrastin tanssia monta vuotta nuorempana, ja pikkuhiljaa olkapää alkoi ikäänkuin löystyä liitoksistaan ja muljuta ja rutskaa oudosti. Ja voi #¤%@ sitä kipua kun sattuu kohottamaan käden vaakatason yläpuolelle väärällä tavalla tai liian äkkiseltään. Diagnoosi: Supraspinatus Dentinitis, googlatkoon ketä tarkemmin kiinnostaa. Jokatapauksessa mun Supraspinatus-jänne (sijaitsee tossa olkapään etupuolella) on paksuuntunut yli kaksinkertaiseksi normaalista. Ja tilannetta ei muuten ainakaan helpota se, että mun olkapäät on edempänä kuin pitäisi. Tätä on yritetty korjata monta vuotta fysioterapialla ja kortisonipistoksilla, mutta eipä ota mitkään kuminauhajumpat taikka neulalla tökkimiset auttaakseen. Luultavasti jossain vaiheessa on edessä siis leikkaus.

 

Siinä oli joskus lihasta, ihan oikeesti oli. Siis ennen, kuin lääkäri kielsi olkapäitten rasittamisen.

 Solisluu. Tää on näistä vammoista tuorein, ilmaantui vasta pari kuukautta sitten. Vetotaljalla leikkiessä oikean solisuun pää muljahti ulos kuopastaan mukanaan vähintäänkin kipu from hell. Siihen loppui se treeni muuten. Ton jälkeen se on esimerkiksi venytellessä tehnyt saman tempun, ja juostessa tärähtely tuntuu välillä tosi ilkeeltä solisluussa.

Lättäjalat. Tämän vaivan ilmaantumisajankohdasta en osaa sanoa mitään, kai se on pikkuhiljaa vuosien saatossa tullut. Mulla ei siis oikeastaan ole jalkaholveja ollenkaan :D Tää ei oikeestaan vaivaa, ei kipuile tai muuta eli ei juuri haittaakaan elämää.

Kylkiluut. Ette sitten naura. Tipuin puusta seiskaluokalla, kun oksa jossa keikuin olikin läpimätä ja meni ja katkesi. Tipuin neljästä metristä kyljelleni maahan ja mursin kolme kylkiluuta. Enkä halua ees muistella sitä kivun määrää, hyi. Vielä viisi vuotta myöhemminkin kylkeen sattuu säännöllisesti tosi paljon. Lääkäri sanoi, ettei noi välttämättä parane koskaan entiselleen.

Onneksi mikään näistä ei varsinaisesti vaikeuta mun elämää mitenkään ylitsepääsemättömästi ja pystyn elämään hyvinkin täysipainoisesti näiden kanssa, vaikka sitten kantamalla kauppakassit vasemmalla kädellä ja hampaat irvessä.

 

Jahuu. Kivaa viikonalkua tu evribadi (niistä vammoista ja vaurioista huolimatta;) )