Yhteiskunta on mätä

Viimeaikoina ihmisiä paljon puhututtaneet lehtiotsikot tukien pienentämisistä vääntävät omankin naamani mutkalle.

Ensinnäkin. Valtion sanotaan elättävän vähäosaisimmat, mutta mietitäänpäs uudestaan. Vuoden 2014 tuloveroasteikon mukaan suurin tuloveroprosentti on 31,75%. Jos tienaat bruttona 100 000 euroa vuodessa, maksat siitä valtiolle 18 547 euroa. Kahdeksantoistatuhatta viisisataaneljäkymmentäseitsemän euroa! No joo joo, harvapa tollasia summia tienaa, mutta kuitenkin. Jos lisätään tähän muunmuassa ostamiesi tuotteiden ja palveluiden arvonlisäverot, kohoaa valtion pussiin sujahtava summa huimiin atmosfääreihin.

Työssäkäyvät ihmiset kuluvat loppuun valtion tavoitellessa jatkuvaa talouskasvua. Ei se nimittäin juuri muita vaihtoehtoja anna. Suuri osa ihmisistä voi kovin huonosti yhteiskunnan puristaessa meitä tietyn muotin läpi-se asettaa paineita ja malleja siitä, miten meidän ''pitäisi'' elää-ole töissä kasista neljään jne. Holhousyhteiskunnan vallitessa ihmisiltä evätään mahdollisuus muovata elämästään mielekästä-ja kyseinen oravanpyörä on omiaan sairastuttamaan ihmisiä henkisesti. Silti avun saaminen ainakin julkiselta puolelta on nykypäivänä ihan mielettömän vaikeaa.

Edellämainituista faktoista huolimatta valtiolla ei ole koskaan tarpeeksi rahaa, vaan tälläkin hetkellä on suunnitteilla mm. opintotuen muuttaminen lainaksi.

Moiset päätökset heijastavat omalta osaltaan päättäjien mielenmaisemaa ja sitä, mitä he pitävät tärkeänä, mutta nyt alkaa näyttää siltä, että nämä hommat on priorisoitu aivan pää perseessä. Mihin esimerkiksi opintotuen muuttaminen lainaksi todennäköisesti johtaisi? Uskon, ettei kovin moni ota mielellään lainaa kantaakseen jo 17-vuotiaana. Ehkä opiskelemaan lähteminen vähenisi kokonaisuudessaan-ainahan voi jäädä kotiin makaamaan toimeentulotuen turvin, ja eipähän tarvitse myöhemmin maksella lainoja takaisin.

Naperot mukaan salille?

Ah, tuo niin tutuksi tullut ilmiö-harvoin satun Balancelle sellaisena päivänä menemään, ettei siellä muutamalla sporttimammalla olisi myös ~metrin pituinen mukula mukana. Joo, joskus vanhempien on ehkä olosuhteiden pakosta otettava lapsi mukaan salille, mutta silloin voisi edes katsoa kunnolla kersansa perään. Sen kun tietää, ettei pieni lapsi kauaa pysy paikallaan, tuskin olisin itsekään vaahtosammuttimen kokoisena pysynyt varsinkaan paikassa jossa on niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa-ja lapsen uteliaisuus on äkkiä siltä vakaviinkin onnettomuuksiin. Mulla ainakin vastaavassa tilanteessa koko ajan takaraivossa nakuttaa että missähän se lapsukainen viilettää, toivottavasti ei tuu toistojen aikana lähelle. Pelkästään se pelko, kun tietää (varomattoman) lapsen juoksentelevan salilla riittää pilaamaan treenin.

Entä, jos lapsi tulisi ympärille hyörimään jonkun tempauksen aikana ja keskittyminen herpaantuisi? Kenen vika? Jotkut kun siellä salilla nostelevat sellaisia romuja, että on äkkiä henki pois sellaisen alle jäädessä.

Aivan omaan kastiinsa lukeutuvat sitten nämä vanhemmat, jotka ottavat talouspaperirullan kokoisen hajuherneen mukaansa kuntosalille. Muutaman kuukauden ikäiset ihmisenalut harvemmin juoksentelevat ympäriinsä elävänä muistutuksena henkivakuutuksen tärkeydestä, mutta yritäpä pysyä viilipyttynä juoksumatolla juostessa, kun vieressä huutaa toukka hyeenan lailla kantokopassa.

Yksi kysymys vielä. Kuka korvaa, jos jotain sattuu?

Lapsiparkilliset kuntosalit, pliis, lisääntykää.


Anygays, viikonloppu meni oikein rauhallisissa merkeissä. Perjantai-ilta hujahti Jennan kanssa lenkkeillessä, ja lauantai taas tyttöin kanssa saunoessa ja möllöttäessä. Akkujenlatausviikonloppu kerrassaan. Jaksaapahan ensi perjantaina riehua-synttäripippalot tiedossa nääs, jau!

Motivaatio

Niin. Kaikkihan siitä (tai sen puutteesta) puhuu. Toisilla sitä on enemmän kuin omiksi tarpeiksi siinä, missä joillakin se on sijoittanut itsensä parempaan piiloon kuin pyykinpesukoneen syömä sukka. Sepä se, motivaatio liikkumiseen.

Niin kuin noin ~99 prosentille väestöstä, myös mulle se surullisenkuuluisa aloittaminen on aina ollut se suurin vastus. Nihkeän alun jälkeen homma alkaa kuitenkin aina rullata omalla painollaan. Sitä lenkille/salille/kuviokellumaan lähtemistä ei pitäisi analysoida ja harkita liiaksi-mitä pitempään sitä miettii, sitä enemmän keksii todennäköisesti myös (teko)syitä jättää lähtemättä.

Monesti olen kuullut sanottavan, että motivaatio syntyy siitä, että tietää liikunnan jälkeen olevan hyvä olo. No mulla se nyt ei mene ihan niin-endorfiinit sitä ja tätä joo joo, mutta ei mulla yleensä ole salin jälkeen hiestä valuvana, jalat makaronina, naama ravunpunaisena ja parhaimmillaan aamupalat ylös pyrkivänä mikään huippufiilis. Uudestisyntynyt olo iskee vasta suihkun ja ihmisennäköiseksi muuntautumisen jälkeen :-D Mulle se motivaationlähde on aina ollut ne tulokset- se, kun näkee itsessään konkreettisen muutoksen. Se, kun ihmiset sanoo, että sä oot puhjennut kukkaan. Se, kun joku huomauttaa sen kestohymyn lisäksi kasvaneista pateista :-D 

Toisekseen mua motivoi se muutos omassa jaksamisessa ja olotilassa muutenkin. Lukion alussa mulla oli varmaan puoli vuotta kestänyt kausi, jolloin mua väsytti aivan taukoamatta ja nukahtelinkin minne sattuu. Ravasin jopa lääkäreillä ton infernaalisen väsymyksen takia-mutta ei sille koskaan mitään syytä löytynyt. Mutta kappas keppanaa, kun aloin treenata ja kiinnittää huomiota ravitsemukseen, väsymyskin katosi ihan tykkänään. Nykyään ei sitten oo mitään ongelmaa jaksamisen kanssa-ennen en ois voinut kuvitellakaan valvovani koko päivää ilman päikkäreitä. 

Myös mun mieliala on muuttunut paljon parempaan suuntaan. Stressinsietokyky tuntuu kasvaneen ja mulla on yleensä paljon positiivisempi fiilis nykyään verrattaessa vaikka ~1½ vuotta taaksepäin.

Silloin tällöin haarukoin motivaatiota (tai oikeastaan inspiraatiota) myös aiheeseen liittyvistä kuvista.

Kaikki kuvat: Tumblr

Tämmöstä tällä kertaa, pitäkää oikein vekkuli viikonloppu!

'' Avaa sun siivet auki levälleen 
Sukella suinpäin siihen tunteeseen
 Avaa sun siivet auki levälleen
Kurota kiinni siihen haaveeseen 

Jos sä oot vapaa niin sä näytät sen 
Jos sul on elämä niin elämällä käytät sen 
Jos sul on haave saavuttamatta ni täytät sen 
Näin mä käsken''

Pyhä Kolminaisuus - treeni, ravinto ja lepo

''Mihin mahaan sä ton kaiken syöt?!''
Yllämainittu kysymys on tullut mulle viimeisen vuoden aikana tutummaksi kuin Seppälän alennusmyyntikori. Mä syön 5-7 kertaa päivässä, tuhdin aamupalan, ison lounaan ja vielä isomman päivällisen, iltapalan ja treeneistä riippuen 1-3 välipalaa päivässä. Silti ruokamäärä tuntuu välillä liian vähäiseltä, joinakin päivinä kun tunnen itseni nälkäiseksi kuin keskitysleiriltä karannut. Mä siis nukun paljon (n.9-10 tuntia yössä), treenaan paljon-ja yllätys yllätys myös syön paljon. Harvoin on sellaisia päiviä, että söisin alle 2000kcal.

Mä olen aina viitannut kintaalla paapatuksille milloin mistäkin pinnalla olevasta 5:2-, kaalikeitto- vähähiilihydraattisesta-, paleo-, lume- tai havunneulasdieetistä, joissa lupaillaan kuut taivaalta ja painonpudotusvauhti luokkaa kilo päivässä. Sen sijaan pidän (ja olen aina pitänyt) tärkeänä keskittyä niihin kolmeen kuuluisaan peruspilariin: liikuntaan, ruokaan ja lepoon. Niiden avulla ja tasapainottamalla ne sopivasti on mahdollista saavuttaa kokonaisvaltainen mielen ja kehon hyvinvointi. Tavoitteesta riippumatta - oli se sitten laihduttaminen, kiinteytyminen tai lihasmassan kerääminen - tulosten saavuttaminen ei ole tähtitiedettä. Yhteenkään edellemainituista *jännitys tiivistyyyyyy* ei tarvitse riuduttaa itseään paastoamalla tai syödä Nutrilett-painonpudotus''ruokia''. Ei. Kyllä se on se pyhä yksinkertaisuus joka näissä hommissa hakkaa kaikenmaailman Nutriletit ja Putriletit ihan kuus nolla.

Ruoka on elimistön polttoaine-ja itse liputan tavallisen kotiruuan nimeen. Esimerkiksi laihduttaessa tehdään 80% tuloksista ruokavaliolla, liikunnalla vain 20%. Kenenkään kroppa ei silti kestä jatkuvaa diettaamista. Todellinen haaste kohdataan siis keittiössä-kuinka rakentaa lautaselle täysipainoinen ateria, joka antaa käyttöön tarpeeksi ravintoaineita? Mielestäni ruokaympyrä ja -pyramidi toimivat sellaisen kasaamisessa hyvin. Ja hei-tavallisen treenaajan ei todellakaan tarvitse punnita ruokamääriään. Sen sijaan keskittyisin kropan ja senhetkisen nälän kuuntelemiseen. Ihmisen keho on oikeastaan aika viisas-kun kuuntelet sitä, se kyllä kertoo minkä verran ruokaa on tarpeeksi. Syödään terveellistä kotiruokaa sen verran että nälkä lähtee-kroppa pitää itse huolen lopusta.

Hedelmäsalaatit-omnomnomnomnom....

Lepo-sillä on aivan valtava merkitys kehityksen ja palautumisen kannalta. Unen määrästä on paha mennä sanomaan yhtään mitään, ihmiset kun ovat unentarpeen suhteen niin erilaisia. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää, että paljon treenaavan ja muutenkin aktiivisen ihmisen levontarvekin on suurempi kuin passiivisella nurkkajumalanpalvojalla. Ilman riittävää lepoa kroppaa uhkaa ylirasitustila, josta palautuminen ei enää olekaan mikään helppo homma. Avain kehitykseen on oikea tasapaino terveellisen ravinnon, treenin ja levon välillä.

Kuva: http://media-cache-ak0.pinimg.com/736x/58/6e/30/586e30050ace81f7516192af13ffb3cc.jpg

Loput tehdäänkin sitten treenillä. Nää on taas niitä asioita, joiden määrä jokaisen täytyy räätälöidä itselleen sopivaksi. Mulle se on normaalisti noin 5-8 treeniä viikossa, 5-6 päivälle jaoteltuna. Treenienkin suhteen kannattaa kuunnella omaa kroppaa-olenko syönyt tarpeeksi, nukkunut tarpeeksi, onko olo kokonaisuudessaan otollinen treenaamiselle? Kroppa kyllä kertoo, jos se tarvitsee lepoa ja on parempi jättää treenit sillä kertaa väliin. Mulla ainakin on välillä sellaisia päiviä, että olin suunnitellut treenaavani, mutta olo ei fyysisesti tai henkisesti ollut sopiva moiseen. Kuitenkaan jokaisen ''laiskottaa''-päivän takia en jätä treenejä välistä-omalta mukavuusalueeltaan kun pitäisi kuitenkin pystyä poistumaan jos kehittyä haluaa ;)

Siellä keikkuu.

Pari sanaa valinnoista

Moikka vaan ja terveisiä täältä sohvannurkasta :--) Päivät alkaa aina paljon paremmin, kun paistaa aurinko. Ja on kevät. Vaikkakin aamulla sipsutellessa pitkin Lönnrotinkatua olotila muistutti lähinnä lumisokeaa vanhusta, kun joka puolella näkyi vain valkoista. Melkein teki mieli juosta käsi ojossa peittääkseni tuo näköelimiäni trollaava möllykkä taivaalta, mutta  *köhköh* väärinkäsitykset välttääkseni  tyydyin kipittämään silmät verestävinä. Ja sen vaan sanon, että siitä näystä ois itse kukin voinut saada ei-toivottuja mielleyhtymiä. (Ja ei, en ole saanut aikaiseksi ostaa arskoja vieläkään.)

Ihana aurinkoinen Kajaani ♥

Mutta asiaan. Oon pyöreesti sanottuna noin seitsemän miljoonaa kertaa saanut perustella kanssaeläjilleni valintojani elämäntapojeni suhteen. ''Miks et sä lähde tänään kaljottelemaan?'' ''Ei sun tarviis käydä lenkillä'' ja ''Miksetsä nyt ota lisää tota täytekakkua?'' ovat mulle ikävän tuttuja fraaseja.Yllätävän paljon sitä oletetaan voivamme päätellä muista kaltaisistamme sen perusteella, mitä he naamaansa lappavat tai ovat lappamatta.

Tällä pallolla on katsokaas niitä, joiden päivä ei käynnisty ilman pullakahvetta vaikka lääkäri nimenomaan kielsi, ne ne vasta ovat rentoja tyyppejä! Osaavat nauttia elämästä. Eihän ne muutamat (lue:20) ylimääräistä kiloa miestä (tai naista) pahenna, naatitaan naatitaan nyt kun täällä kerran ollaan. Ja sitten on niitä takakireitä raejuustohiiriä. Salillakin pitää ravata hikoilemassa monta kertaa viikossa. Varmaan aika kuivaa elämää semmonen. Kieltäytyä nyt Marja-tädin uppopaistetuista hillomunkeista, herranen aika. Ei oo ihmisten touhua tommonen.

Suomeksi sanottuna kaavoista poikkeavaa, terveellisin pyrkimyksin varustettua ihmistä kummastellaan kovaan ääneen ja katsotaan nyrpeämmin kuin B-luokan alennusmakkaraa. Ethän sinä nyt yhdestä munkista mihinkään liho! Ota nyt, otaotaotaota! Vieläkös sinä treenaat? Ai lenkilläkin käyt? Miksi? Onkohan tuo enää ihan tervettä? Onko sulla joku ortoreksia vai?

Herää kysymys, miksi kukaan jaksaa uhrata niin paljon mielenkiintoa muiden elämään, että kokee olevansa oikeutettu kyseenalaistamaan toisten ruokavaliota ja liikuntatottumuksia? Miksi halu elää terveellistä elämää täytyy aina perustella monelta kantilta ikäänkuin anteeksipyydellen? Enhän mäkään mene kysymään kahvilassa ylipainoiselta ihmiseltä, että hei, miks sä syöt tota pullaa, eikö kannattais vähentää? Miks et sä treenaa?

Lauhkeinkin lammas kyrpiintyy moiseen uteluun jossain vaiheessa (kuin pieni orava kun käpy oli jäässä jne..). Ei kukaan jaksa Naantalin aurinkona työpaikan kahvipöydässä viisi kertaa viikossa selittää juurta jaksain, miksi syö niinkuin syö. Siksi mä oonkin ottanut tavakseni vastata noihin kyselyihin yksinkertaisesti, että Koska mä haluan. Eipä vastapuolikaan yleensä siihen mitään piikikästä enää keksi. Se minun syömisistäni, keskustelunaiheenvaihto, hyvä, kiitos.

Pidä sinä pizzasi, ja anna minun pitää palautusjuomani. Aamen.

Päivittäisessä käytössä oleva tuote, jonka en kuitenkaan usko minua ihmisenä määrittelevän :D

P.s. Ja ihan pikkuisen on joskus saattanut suupielet nykiä kännipirkon tai -petterin tiedustellessa, että mikä shun onghelma on, mikshetshä juo thänään? Ota khalja, mää tarjoon, rairai!

No niitä vammoja

Mulla piti olla tänään se surullisenkuuluisa #legday mutta tänään jalat tuntui ihan suolakurkuilta lauantain treenin jälkeen joten ei puhettakaan. Siinä ylätaljan kanssa vatkautuessa rupesin pyörittelemään ajatusta siitä, kuinka paljon erinäisiä vammoja mullakin oikeastaan on. Osa niistä on tullut tapaturmaisesti, osa urheilun sivutuotteena.

Olkapää. Oon oikeestaan koko ikäni kärsinyt erinäisistä nivelongelmista (ranteet, polvet ja lonkat aiheuttaneet myös itkua ja hammastenkiristelyä) mutta tää on niistä ylivoimaisesti pahin ja kivuliain. Harrastin tanssia monta vuotta nuorempana, ja pikkuhiljaa olkapää alkoi ikäänkuin löystyä liitoksistaan ja muljuta ja rutskaa oudosti. Ja voi #¤%@ sitä kipua kun sattuu kohottamaan käden vaakatason yläpuolelle väärällä tavalla tai liian äkkiseltään. Diagnoosi: Supraspinatus Dentinitis, googlatkoon ketä tarkemmin kiinnostaa. Jokatapauksessa mun Supraspinatus-jänne (sijaitsee tossa olkapään etupuolella) on paksuuntunut yli kaksinkertaiseksi normaalista. Ja tilannetta ei muuten ainakaan helpota se, että mun olkapäät on edempänä kuin pitäisi. Tätä on yritetty korjata monta vuotta fysioterapialla ja kortisonipistoksilla, mutta eipä ota mitkään kuminauhajumpat taikka neulalla tökkimiset auttaakseen. Luultavasti jossain vaiheessa on edessä siis leikkaus.

 

Siinä oli joskus lihasta, ihan oikeesti oli. Siis ennen, kuin lääkäri kielsi olkapäitten rasittamisen.

 Solisluu. Tää on näistä vammoista tuorein, ilmaantui vasta pari kuukautta sitten. Vetotaljalla leikkiessä oikean solisuun pää muljahti ulos kuopastaan mukanaan vähintäänkin kipu from hell. Siihen loppui se treeni muuten. Ton jälkeen se on esimerkiksi venytellessä tehnyt saman tempun, ja juostessa tärähtely tuntuu välillä tosi ilkeeltä solisluussa.

Lättäjalat. Tämän vaivan ilmaantumisajankohdasta en osaa sanoa mitään, kai se on pikkuhiljaa vuosien saatossa tullut. Mulla ei siis oikeastaan ole jalkaholveja ollenkaan :D Tää ei oikeestaan vaivaa, ei kipuile tai muuta eli ei juuri haittaakaan elämää.

Kylkiluut. Ette sitten naura. Tipuin puusta seiskaluokalla, kun oksa jossa keikuin olikin läpimätä ja meni ja katkesi. Tipuin neljästä metristä kyljelleni maahan ja mursin kolme kylkiluuta. Enkä halua ees muistella sitä kivun määrää, hyi. Vielä viisi vuotta myöhemminkin kylkeen sattuu säännöllisesti tosi paljon. Lääkäri sanoi, ettei noi välttämättä parane koskaan entiselleen.

Onneksi mikään näistä ei varsinaisesti vaikeuta mun elämää mitenkään ylitsepääsemättömästi ja pystyn elämään hyvinkin täysipainoisesti näiden kanssa, vaikka sitten kantamalla kauppakassit vasemmalla kädellä ja hampaat irvessä.

 

Jahuu. Kivaa viikonalkua tu evribadi (niistä vammoista ja vaurioista huolimatta;) )

Lopetetaan syöminen, problem solved

Tänä ruokahysterian aikakautena on vaikea välttyä joka tuutista pursuavista artikkeleista, jotka kertovat tutkimuksista joissa elintarvike X on tituleerattu entisen perusterveellisen sijaan vähintäänkin syöpää aiheuttavaksi. Hiilarit ovat saatanasta ja kananmuna on vaarallisempaa terveydelle kuin tupakka. Iltalehden terveys-osio vetää meitä suomalaisia kuin pässiä narussa...

Kuva: http://www.ess.fi/incoming/2013/10/23/liha.jpg/alternates/w633/liha.jpg

 Punainen liha kaikissa muodoissaan pitäisi polttaa roviolla, sehän sisältää aivan liikaa suolaa ja kovaa rasvaa. Punaisen lihan käytöstä täytyisi siis luopua täysin tai ainakin vähentää sen käyttöä puoleen kiloon viikossa, ellei halua sairastua suolistosyöpään, tyypin 2-diabetekseen tai sydän- ja verisuonitautiin. Moisten kauhuskenaarioiden keskellä lihasta saatava rauta, proteiini ynnä muut terveyttä edistävät seikat joutavatkin romukoppaan.

Kuva: http://impressivemagazine.com/wp-content/uploads/2013/08/fruits.jpg

Hedelmät-Jätetäänpäs pois nekin vihonviimeiset sokeripommit, aivan liikaa fruktoosia! Ja fruktoosi tunnetusti muuttuu helposti rasvaksi. Kyllä saa hedelmien kanssa olla varuillaan, ettevät ne jokapäiväiset omput ja banskut pääse muuttumaan vararenkaaksi vyötärölle, hyh hyh! Eiväthän hedelmät enää nykypäivänä ole terveellisiä, geenimuunneltu ja myrkytetty pilalle kaikki tyynni!

Kuva: http://www.maakuntienparhaat.fi/i/viljat.jpg

Viljat aiheuttavat osteoporoosia, iho-oireita, 1. tyypin diabetesta ja jopa lasten korvatulehduksia ja käytöshäiriöitä. Ovatpa viljat osallisena myös lasten autismissa ja skitsofreniassa. Osaan rytmihäiriöpotilaiden oireista ja paksusuolen kasvainnaisista ovat syynä viljat.

Leivän, pastan ja riisin sisältämät hiilihydraatit tekevät meistä lihavia ja sairaita. Melkoinen masokisti saa siis olla jos puputtaa aamupalalla porkkanan sijaan reissumiestä? Hyi, pois se minusta! 

Älkääkä muuten varsinkaan erehtykö laittamaan leikkelettä leivälle t. Iltalehti

Kuva: https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg_JcA6mzHoKe0QwF4Mzoo_h-Aqn8Z7tzBBbctKaKxEpuqqLClewniV7R7MeVVhyphenhyphen8pIHCFiPMaVSNapgRHejkIdQZEIT8OIHaSRCkC78TC9Svlqnp-pd2Sdz5_DBn70v715NgZQIPMCrrpN/s1600/192_MAITO2.jpg

Maitotuotteilla on selkeä yhteys muunmuassa allergioihin ja hengitystiesairauksiin. Lehmänmaidon (olkoon sitten kuinka luomua tahansa) hormonimäärä on ihmiselle liikaa, ja sen nauttimiseen liittyy selkeästi mm. kohonnut rintasyövän riski. Ei siis kannata juoda maitoa, jos et halua (yllätys, yllätys) kuolla syöpään!

Makrojakaumien pitäisi olla juuri oikeanlaiset, vitamiineja tulla juuri passelisti, kaloreita tulisi saada täsmälleen oikea määrä mutta niitäkään ei tulisi pakonomaisesti laskea. Bulkki-dieetti-vuorottelu stressaa kroppaa ja samaan aikaan lihaksen sanotaan tarttuvan vain pluskaloreilla. Vitamiineja ei saa ottaa hedelmistä, ja purkkivitamiinit pitävät sisällään jäätävän määrän lisä-, säilöntä- ja höpöhöpö-aineita. Parempi kun ei napsita niitäkään.

Mutta sen sijaan:

Kuva: http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/koti/makuja/1077576.jpg

Sasi hehkutti punaviinia: Vähintään kaksi lasia päivässä

Mikä meni vikaan?

P.s. Luotan lukijoiden sisälukutaitoon ja sarkasmintunnistamiskykyyn mutta just in case... Minuun ei henkilökohtaisesti uppoa propaganda hedelmien epäterveellisyydestä tai uskotteluista punaisen lihan syönnin olevan syöpätuomio. Uskoakseni jatkuva ruokavalion vatvominen ja siitä aiheutuva stressi lienee suurempi terveyshaitta kuin yksikään yllä mainituista. Lukekaa postaus pilke silmäkulmassa ;)

Onnellisuus on oma valinta

Vali-vitun-vali!

Aika riskaapeli otsikko, eikö? Uskallanpas silti. Oon nimittäin kyseisen ilmiön kokenut sen kuuluisan kantapään kautta. Ja ei, mä en tarkoita sitä, etteikö surullinen saisi olla. Totta kai saa! Ja aika maailmanluokan supermies/-nainen/-androgyyni saisi kyllä olla, jos ei negatiivisia tunteita koskaan kokisi. Pahoja asioita tapahtuu, mutta niistä aiheutunut suunnaton mielipaha on hetkellistä. Esimerkiksi perheenjäsenen kuolemasta ei välttämättä pääse koskaan yli, mutta asian kanssa voi halutessaan oppia elämään.

Yksi niistä harvoista luonteenpiirteistä mitä mä en voi sietää, on perusnegatiivisuus. Niin turhaa että tukka irtoaa! Kuka tahansa perusedellytykset omaava voi vaikuttaa siihen, kuinka syvältä tai vähemmän syvältä se oma elämä on. Ja mitä saatanaa, onko meillä oikeasti (huolimatta tästä läpimädästä yhteiskuntaorganisaatiosta byrokratioineen) niin loisteliaat oltavat, että siihen loputtomaan ulinaan löytyy aina syy jos ei muusta, niin siitä kuinka elämä on tuskaa kun sain joululahjaksi valkoisen iPhonen sijaan mustan.

Kokosin -tiivistetyt versiot- niistä volinan aiheuttajista ratkaisuineen, joihin olen omalta osaltani useimmin törmännyt, jotta olisi edes yksi asia vähemmän vääntämässä naamaa nors... Siis mutkalle. Enjoy!


''Mulla ei ole rahaa elämiseen''
Hae töitä. Niiden saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta aina on parempi hakea kuin olla hakematta. Ja ole aktiivinen! Jos olet opiskelija, nostat luultavasti opintotukea. Jos se ei riitä, nosta opintolainaa. Jos et opiskele/et ole oikeutettu Kelan tukiin/muut tuet eivät (opintolainankaan jälkeen) riitä perustoimeentuloon, on aina olemassa toimeentulotuki. Perusosat yksinasuvalla aikuisella ovat 480,20€, (tarkistin äsken stm:n sivuilta) ja sillä tulee kyllä yksi ihminen kuukauden toimeen.

''Tyttö/poikaystäväni kohtelee minua huonosti''
Niin, ota toki ensin puheeksi asianomaisen kanssa. Infoa, että lähdet käpälämäkeen jos suhteen laatu ei ota muuttuakseen. Eikö tehoa? No jätä se, saatana! Kukaan muu kuin sinä itse et ole vastuussa omasta onnellisuudestasi. Kenenkään ei tarvitse elää huonossa parisuhteessa vaikka se Markku-Petteri tai Pirkko-Ursula lupaa kerta toisensa jälkeen, että en mä sua enää lyö, en mä enää petä sua, eilinen oli varmasti viimeinen kerta kun haukuin sua niin. Eipä tule näin äkkiseltään mieleen toista yhtä persemäistä asiaa kuin jatkuvat tyhjät lupaukset muuttumisesta. Syvällä kokemuksen rintaäänellä voinen todeta: Ei se muutu.

''En voi olla onnellinen, koska olen sinkku''
Voitpas. Ei sun elämänlaatusi ole riippuvainen siitä, ootko jo löytänyt toisen puolikkaasi. Kyllä se löytyy sitten kun on löytyykseen. Sen sijaan nauti vielä siitä, että voit elää just sellasta elämää kuin sä haluat.  Ja jos onnellisuus vaatii mielestäsi sen jokapäiväisen kylki kyljessä kyhjöttämisen kultsimussupikkuhöpö-össöttimen kainalossa Salkkareita tuijotellen Martta-tädin lahjoittamalla 60-luvulta peräisin olevalla sohvalla ahtaen sipsiä naamaan niin, että rasvasolut tanssii ripaskaa, niin sun on aika laajentaa ajatusmaailmaasi. Ja pssst... Käsi pystyyn sellaiset, jotka haluavat rinnalleen ripustautuvan riippakiven? En minä ainakaan.

''Kaukokaipuu vaivaa''
Ala mennä sitten niinku olis jo! Elä, ihminen! Ai, arvatenkin raha (tai tarkemmin sen puute) on the main problem? Tuskin, jos todella haluat matkustaa. Joko lamppu syttyi? Ai ei? Etsi sanakirjasta verbi säästää. Jokunen euro viikossa tuskin kaataa kenenkään budjettia. Jos laitat 7€ viikossa syrjään, pääset kolmen vuoden kuluttua tonnillasi jo melkoisen kauas. Mikäs sen parempi motivaattori kuin tieto siitä, että kunhan tarvittava määrä pätäkkää on kasassa, ovet haaveet unelmamatkasta muuttumassa todeksi.

Uusi alku

Hip hei ja hellät tunteet.

Lopetin bloggaamisen muka viimeistä kertaa yli vuosi sitten. Vanhojen tekstien selailulla oli kuitenkin omat vaikutuksensa. Ensinnäkin päädyin saanko-vajota-maan-alle-naamapalmuilun siivittämänä poistamaan kaikki tekstit parilta bloggausvuodelta sen enempää pohtimatta. Toisekseen kirjoituskärpänen löysi jostakin sieltä vanhojen tekstien kätköistä tiensä puraisemaan mua uudemman kerran.

Mulle on tapahtunut vuodessa niin paljon ja niin suuria elämänmuutoksia, etten todellakaan koe olevani enää sama ihminen kuin edellisen kerran bloggaillessani. Siitäkään syystä en halunnut vanhoja tekstejä säilyttää kummittelemassa. Kliseitä viljelläkseni-en olisi vuosi sitten osannut parhaimmallakaan kristallipallolla ennustaa eläväni tänä päivänä tällaista elämää kuin nyt elän. Olen ikäänkuin deletoinut elämästäni muutaman ihmisen, joiden läsnäolo oli mulle voimavaran sijaan varsinainen depressaattori (keksin ton sanan muuten just nyt, jahuu). Valmistun (ainakin toivottavasti-mutta mikään ei ole ohi ennen kuin läski täti laulaa..) lukiosta toukokuun lopussa, ja edessä on kauan odotettu välivuosi. Ei oikeastaan siksi, ettenkö mä tietäisi mitä mä haluan tulevaisuudessa tehdä, mulla on kaksi vaihtoehtoista haaveammattia. Koin tarvitsevaani aikalisää kahdesta syystä: mä en vielä tiedä varmaksi, minnepäin maailmaa haluan itseni opiskelemaan sijoittaa, kaikki on vielä ihan auki. Toisekseen mä haluan vielä vähän sellaista aikaa, etten mä ole sidoksissa minnekkään, eikä mun tekemisille ja menemisille ole koulu aikatauluineen esteenä. Vaikka oon viimeisen päälle turvallisuudenhaluinen ihminen ja poden usein ahdistusta siitä, etteivät tulevaisuudensuunnitelmat ole kristallinkirkkaita, jossain siellä stressiahdistuksen takana tää tunne on aika helpottava: nyt jos koskaan mulla on kaikki langat omissa käsissäni, kaikki mahdollisuudet tehdä tästä elämästä just sellaista mitä mä haluan. Kaikki ovet ovat avoinna.

Tällä kertaa en stressaa itseäni lupailemalla postailevani tietyin väliajoin. Raapustan silloin kun on asiaa. Vaikka Kalifornia ja kartano-unelmien sijaan taaperran suhteellisen tasaista arkea kuntosalin, työnhaun ja toinen toistaan sekavampien tulevaisuudensuunnitelmien ympäröimänä, uskon että perus lifestyle-bloggauksen sijaan raavin kasaan enemmän tekstiä mielipidepostausten tyyliin (ja joo, luokittelisin itseni (valitettavasti) ryhmään olen-erimieltä-melkein-kaikista-stereotyyppisistä-näkemyksistä.

Jospa moinen infopläjäys riittäisi näin alkuun. Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöten ristiin siinä toivossa, että tää kirjoittaminen ottaa tällä kertaa tuulta alleen (hävettää myöntää, että mulla on taipumus aloittaa kaikkea pientä röjektiä, mutta kyllästyn helposti ja sitten innostus häviää..).

Ja juu, tämännäkönen ämmä täällä ruudun toisella puolen. Tai ainakin melkein, tukka ei oo enää ton värinen, eikä huulessa enää roiku Rapalan ruohikkouistin.